Laajavuoren Ratsukoiden Seuralehdelle
kirjoittanut Susanna Routila

Istumme kotonani, tuvan pöydän ääressä. Sanna on tullut käymään meillä. On vuoden viimeinen päivä, veljeni Johannes Sylvesterin nimipäivä. Eikä meillä ole kiirettä, ei tallille, ei maastoonkaan, sillä pakkasmittari näyttää kolmeakymmentä ja hepat on pidettävä pääasiassa sisällä. Sanna istuu ryhdikkäänä, kuin satulassa, miltei liikkumattomana. Hän puhuu selkeästi ja rauhallisesti, mutta paljon ja osuvasti. Selvästikin hän tietää, mitä ajattelee, mitä tahtoo sanoa: hänellä on selkeä mielikuva siitä, millainen on ratsastaja parhaimmillaan.

Valmentaja ja kouluratsastustuomari Sanna Heikkilän tärkein tavoite on, että hevonen liikkuu "kevyesti ja kuin hymyillen". Tämä koskee myös hänen omaa ratsastustaan ja toimintaansa opettajana: "Hienointa on kun hevosen ja ratsastajan suhde on luottavainen, ratsastaja saa hevosen kulkemaan innokkaasti ilman että sitä tarvitsee koko ajan työntää eteenpäin", Sanna kuvailee. Tuomarinakin Sanna arvostaa eniten ratsastajan ja hevosen välistä harmonisuutta. Kaikkinainen väkinäisyys ja aggressiivisuus on karsittava. "Ei ole vaarallista jos hevonen on vähän liiankin innostunut, mutta asiat ovat huonosti, jos hevosella on veripisaroita kupeessa, vaikka ratsastaja saisikin sen liikkumaan hyvässä muodossa".

Hevosta tulee kohdella lempeästi ja oikeudenmukaisesti. Silti sille tulee asettaa selvät rajat, joita se ei saa ylittää. Onnellisin hevonen Sannan mielestä onkin se, jolla on omat tarkat rajansa. Hevosten keskinäisissä laumoissakin jokaisen hevosen ympärillä on oma "sädekehä", hevosen oma rauha, jonka vain arvojärjestyksessä ylempi voi tulla rikkomaan.

Opettajana toimiessaan Sanna pyrkiikin saamaan myös oppilaansa ymmärtämään, että ennen kuin hevoselle voi 'lässyttää', sen on tunnustettava ihminen johtajaksi. Sen vuoksi on perusasiat hallittava ratsastaessakin hyvin, sillä perusasioden avulla ihminen osoittaa johtajuutensa. Sannan mielestä yksi tärkeimmistä perusasioista on istunta, sillä se vaikuttaa hevoseen koko ajan, haluaa ratsastaja sitä tai ei. Ratsukon juoksuttaminen liinassa on hyvä keino saada ratsastaja keskittymään istuntaansa. "Sen kautta ratsastaja huomaa helposti, kuinka vähän ohjia loppujen lopuksi tarvitaan esimerkiksi pysähdykseen, oikeastaan ei juuri ollenkaan", Sanna selittää. Samalla ratsastaja ymmärtää ja huomaa valmistelun merkityksen tehtävissä ja kuinka paljon istunnasta löytyy 'jäntevyyttä' ja rentoutta milläkin hetkellä.

Sanna muutti kymmenvuotiaana Killerin läheisyyteen. Käydessään äitinsä kanssa kävelemässä he poikkesivat usein katsomassa silloisen Jyväskylän Ratsutallin hevosia. Siitä ratsastuskin sitten lähti. Sanna osallistui alkeiskurssille vuonna 1983 hevosella Dorada. Ensimmäiseksi hoitohevosekseen Sanna sai seuraavana vuonna Amifarin - hevosen, jota kukaan muu ei halunnut. "Se oli äkäinen ja yritti karsinassakin aina runtata ihmiset itsensä ja seinän väliin". Mutta ratsastaessa se muuttui, ja kaikki halusivatkin sen maastoon, sillä siellä se käyttäytyi rauhallisesti. Amifar opetti Sannalle perusasioiden tärkeyttä; se opetti lukemaan hevosta ja antamaan sille omaa rauhaa.

Vuonna 1985 Sanna osallistui ensimmäisen kerran Poppoon Pokaaliin. Kouluratsastus ei häntä kuitenkaan ensi alkuun miellyttänyt: "Ratsastin perusmerkin viisi kertaa ennen kuin sain sen läpi!", hän nauraa.

Sannalla oli ensin kaksi estehevosta, vuonna 1987 saatu tamma Fabriola ja pari vuotta myöhemmin hankittu tamma Fair Play. Vuonna 1993 hän tutustui ravipuolella Barokiin, osti sen kesällä ja ryhtyi kouluttamaan entistä ravuria ratsuksi. Silloin hän siirtyi kouluratsastuksen piiriin kokonaan. "Toisin kuin monet ex-ravurit, Roci ei tykännyt ollenkaan hyppäämisestä", Sanna kertoo. Myöhemmin Sanna on huomannut paljon yhtäläisyyksiä Amifarin ja Rocin välillä: "Roci on kuin Amifarin kopio, mutta ei koskaan yhtä äkäinen. Rocilla on hieno luonne, mutta sekään ei sopisi tuntihevoseksi."

"Monet ihmettelivät, miksi minun kannatti ryhtyä opettamaan entistä ravuria, mutta Rocin koulutuksen kautta olen itsekin oppinut todella paljon", Sanna kertoo. Hänen mielestään entinen ravuri onkin itse asiassa hyvä opetushevonen jo kokeneelle ratsastajalle, koska sen kanssa toimiessa pitää hallita perusasiat eikä hevonen kehity oikein, jos itse toimii väärin. Moni ns. valmis hevonen antaa helposti pikkurikkeet anteeksi tiettyyn tasoon asti. Sanna toistaa useaan kertaan: "Omien taitojensa edelle ei voi mennä" &endash; ravuri on toisaalta myös helpompi kuin nuori hevonen, koska sillä on elämänkokemusta.

Sanna huomasi jo varhain, että ratsastajat tekevät monet asiat hyvin paljon väärin, vaikka tulos voikin olla hyvä: "Osataan kyllä ratsastaa hienosti, mutta ei huomata sitä, että hevonen vastustaa ja liikkuu ärtyneesti, vastentahtoisesti. Hevonen on saatava liikkumaan kevyesti ja hymyillen", Sanna sanoo uudelleen. Sen Sanna on kokenut Rocin kautta: "Roci reagoi heti, jos ratsastan esimerkiksi liian kovin avuin. Silloin se ei 'hymyile', eikä kulje kevyesti."

Sannan mielestä tarvitaankin enemmän opettajia, jotka jaksavat opettaa esimerkiksi niinkin yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa kuin pysähtymistä. "Sari Aminoff on siitä oikein hyvä esimerkki", Sanna mainitsee. "Ratsastuskoulut ovat hyvin tärkeitä, mutta niissä on usein liian paljon oppilaita samalla kertaa. Ratsastajilla pitäisi olla enemmän mahdollisuutta ratsastaa tunnilla myös aivan yksin tai pienessä, vaikkapa kahden ratsukon ryhmässä. Silloin ei oppilas eikä opettaja voi ohittaa tiettyjä asioita. Oppilas ei jää oman onnensa nojaan, eikä pääse salaa lintsaamaan".

Sannan mielestä pahinta on, jos ratsastaja ei suostu ymmärtämään perusasioiden tärkeyttä. Perusasioita ei kuitenkaan opita hetkessä ja niitä harjoitellessa voi hetkellisesti tuntua, että nyt hevonen liikkuu huonommin. "Joskus onkin vaikea saada oppilas uskomaan, että oikopolkua ei ole", Sanna sanoo. "Hermot menee molemmilta, jos ratsastajan asenne on vain se, että hevosen pitää kulkea koko ajan muodossa eikä hän ymmärrä kokonaisuutta. Henkilökemian pitää pelata myös oppilaan ja opettajan välillä, jotta molemmat voivat olla vastaanottavaisia. Jos valmentajan ja ratsastajan suhde ei ole kunnossa, se kostautuu hevosellekin."

Hevosen kanssa toimiessa on aina etsittävä virheen tai ongelman varsinainen syy, ja juuri sitä pitää lähteä korjaamaan. Jos hevonen kulkee esimerkiksi koko ajan vasemmalle, ei auta, vaikka kuinka kiskoisi oikeasta ohjasta, jos itse istuu vinossa vasempaan. "Ongelma on lakaistu hetkeksi maton alle, jos vain jää vetämään vastaan, mutta se tulee pian taas uudestaan esille". Siksi varsinainen syy on aina havaittava ja korjattava.

Sannan mielestä valmentajan pitää antaa myös eri vaihtoehtoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä, sillä jokainen oppii omalla tavallaan. "Pitää käyttää mielikuvitustaan", Sanna sanoo: "On keksittävä vaihtoehtoja, punnittava erilaisia mahdollisuuksia". Sanna korostaa kernaasti yksilöllisen opetuksen tärkeyttä.

"Kouluratsastusta harjoitellessa ei saa olla sisimmältään myöskään liian vakava ja tosikko", Sanna sanoo. Hän tarkoittaa tällä sitä, että hevosen ei tarvitse koko ajan kulkea täydellisessä muodossa. Harjoituksia voidaan hyvin aloittaa tekemään maasta käsin, sillä suhteen on oltava jo sieltä asti oikein. Western-harjoitukset eivät olekaan Sannan mielestä turhanpäiväisiä juttuja, sillä niissäkin korostetaan tärkeää asiaa: hevonen ei liiku pelkän voiman avulla. Sanna on käynyt pari kertaa Rocin kanssa myös Leena Kurikan westernkursseilla. "Siellä tehtiin hyviä harjoituksia maasta käsin", hän kertoo.

Jo maasta käsin hevoselle voidaan opettaa esimerkiksi periaatetta "paineesta poispäin". Westernissäkin hevonen toimii samalla periaatteella ja pienin avuin vain yhdellä avulla ratsastettuna. Monet asiat ovat yllättävän pienestä kiinni.

Myös Sanna korostaa kehonkielen tärkeyttä: "Sanat eivät ole niin tärkeitä kuin kehonkieli, sillä ihmisen pitää käyttäytyä niin, että hevonen ymmärtää", Sanna sanoo. Jotkut ihmiset esimerkiksi taluttavat hevosta ihan leuan alta, mutta silloinhan he turruttavat hevosen paineeseen jo valmiiksi. Hevonen ei enää reagoi siihen, koska se on oppinut, että se ei merkitse mitään.

Sanna kutsuu hevosta "isoksi psykofyysiseksi kokonaisuudeksi". Hevonen on saaliseläin ja vaarallinen, jollei sitä osaa käsitellä oikein. Hevonen ei oikeastaan ole helposti pelokas, vaan se reagoi tavattoman nopeasti. Nopeutta ei pidä erehtyä pitämään pelokkuutena tai päinvastoin. Monesti ihminen on vain liian hidas. "Hevonen on kaunis ja jalo, vahva ja nopea ja usein väärin ymmärretty", Sanna kuvailee. Koska hevosen ja ihmisen ajatusmaailma ovat aivan erilaisia, ei hevosta saa käsitellä liian ihmismäisesti. Sanna ottaa hyvän esimerkin: jos hevonen ei tule tarhasta ihmisen luokse, monet yrittävät houkutella sitä esimerkiksi jollain herkkupalalla luullen, että hevonen on loukkaantunut jostakin. Hevonen käsittää kuitenkin paremmin sen, jos ihminen tyrkkää ja liikuttaa sen kauemmaksi itsestään, jolloin se tuntee olevansa alempiarvoinen. Kun sitä on oikaistu tällä tavalla, se tulee itsestään ja mielellään ihmisen luokse. Hevonen haluaa aidosti miellyttää johtajaansa.

Myös hevosen ajantaju on erilainen. "Hevoselle saa suuttua, mutta ei saa jäädä vihaiseksi, sillä hevonen on nopea myös mielenliikkeiltään ja elää tarkasti reaaliajassa. Sen mielialat vaihtelevat nopeammin kuin ihmisellä ja myös leppyminen seuraa suuttumista paljon nopeammin. Siihen ratsastajankin pitää kyetä reagoimaan ja sopeutumaan", Sanna painottaa.

Keskustelumme hevosfilosofiasta päättyy ja ryhdymme puhumaan Sannan hevosista ja ajasta, jolloin hän toimi hevosenhoitajana Killerillä heti peruskoulun päätettyään. Hän asui Ratsutallin päädyssä, siinä huoneessa, joka on nykyisin Marjon taukotilana. Sanna kävi aamupesulla hevostallin puolella ja oppi tuntemaan hevoset perin juurin sekä kaikessa säännöllisyydessään että epäsäännöllisyydessään ja yllättävyydessään.

Rocilla Sanna on kilpaillut paljon kansallisellakin tasolla. Ensimmäisiin kansallisiin kilpailuihin he osallistuivat vuonna 1997 -"jännitti tosi paljon". Mukana oli useita Suomen kärkiratsastajia, kuten Tanja Ylikoski ja Janne Bergh. "Roci oli ensimmäinen ei-sijoittunut, ja se oli meille kuin voitto", Sanna kuvailee. Saman vuoden syksyllä tuli sitten ensimmäinen kansallisen avoimen luokan voitto Alavudella. Pitkän ja ansiokkaan kilpailu-uran jälkeen Roci on siirtymässä 'osa-aikaeläkkeelle'; uusiakin asioita voidaan opetella, mutta kaikki tehdään hevosen ehdoilla.

Roci on ollut Sannalle hyvin tärkeä hevonen. "Koko suku on aina saanut kuulla, meni Roci sitten hyvin tai huonosti!", Sanna kertoo. Mieleenpainuvimpia hetkiä Rocin ja Sannan yhteisellä taipaleella on ollut Rocin ensimmäinen laukannosto syksyllä -93. Sanna on opettanut Rocia paljon myös raviradalla: esimerkiksi ensimmäisen hallitun temponlisäyksen Roci saavutti juuri siellä. Tällaisina hetkinä Sanna on ollut rajattoman iloinen. "Äitikin osti ruusun ja suklaarasian ensimmäisten 'mahtipontisten' asioiden onnistumisen kunniaksi!"

Sannan uusin kumppani on suomenhevosori Veli Ponteva. Myös Ponteva on entinen ravuri, mutta ollut viime vuodet pääasiassa joutohevosena ja sitä on ratsastettu vain satunnaisesti. Viime syksynä Ponteva tuli Sannan oppiin Killerille. Yhteistyö onkin lähtenyt hyvin liikkeelle ja heistä on kehittymässä komea pari. Yhteisenä tavoitteena heillä on osallistua suomenhevosten SM-kilpailuihin lähitulevaisuudessa.

Copyright © Susanna Routila 2003